Perustuu tositapahtumiin. Nuoren naisen selviytymistarina alkaa, kun 24 vuotiaan Sirkun isä kuolee ja kultalusikkasyndroomassa vaajaan puolen miljoonan omaisuus luisuu käsistä. Tilannetta värittää suvun itsemurhageeni, joka vaivaa Sirkkuakin…
Osa 1: Saatto-osaston ovet suljetaan
Sirkku istuu käytävän puisella kangaspäälysteisellä tuolilla ja tuijottaa maahan jalkojensa eteen. Sydän hakkaa ja kädet tutisevat. Hänen jaloissaan paperikassissa on tavaroita. Farkut, kauluspaita, bokserit, sukat ja vyö. Kultakello ja ”pirunnyrkki” sormus.
Käytävällä kulkee ihmisiä. Hänen nenäänsä kantautuu jo liian tutuksi tullut haju. Kalman ja katkeruuden haju. Pala nousee taas kurkkuun. Sirkku ei ole oikein varma onko se itkua. Onko se vihaa vai surua…
Hänen vieressään istuu Matleena. Sirkun täti. Sirkku ajattelee että heissä on jotain hyvin samaa, mutta kuitenkin he ovat niin eri planeetoilta. Tai ehkä vain eri sukupolvea.
Sirkku muistaa kuinka Matleena-täti kuljetti Sirkkua mukanaan taidenäyttelyissä ja hienoissa kahviloissa bulevardilla, kun Sirkku oli pieni. Sirkku muistaa kauniit kristallikruunut ja lämminhenkisen ja hieman vallattoman tunnelman seurapiireissä, joihin Matleena-täti kuului. Ihmiset olivat iloisia ja heissä oli jotain kummallisen viehättävää.
Eräs Matleena-tädin parhaista ystävistä oli taikuri, mies joka taikoi Sirkulle aina heidän tavatessaan maailman herkullisimman ja niin suussa sulavan suklaakeksin. Keksissä oli suuria suklaamuruja, jotka sulivat kitalkeen ja maku levisi pitkin liimakalvoja aivoihin asti tuottaen suurta riemua! Myöhemmin Sirkulle selvisi, että mies oli niin hassu, että hän leipoi keksit itse.
Mies oli poikamies. Sirkku ihmetteli silloin lapsen mielessään, että miksi ihmeessä taikurilla ei ollut vaimoa. Niin komea, mukava ja lämpöinen herrasmies. Matleena – tädin mies vammautui autokolarissa, kun Sirkku oli kuuden vanha.
Sirkku havahtuu muistoistaan, kun paperipussi meinaa kaatua hänen jaloissaan. Kulunut ja pullea lompakko putoaa kassista lattialle. Hän nostaa sen, katsoo sitä hetken ja laittaa sen takaisin kassiin. Hän ei halua avata sitä. Tuntuu kamalalta. Suru, viha ja katkeruus ja toisaalta suuri helpotus vellovat hänen sisällään kuin myrsky vesilasissa johon sekoitettu jotain tuntematonta.
Matleena-täti nousee seisomaan ja katsoo Sirkkua. Kyyyneleet valuvat hänen silmistään ja hän haukkoo henkeään.
”Ei, ei, ei, ei…” hän toistelee ja lähtee kävelemään.
Hän kulkee laahustaen kohti ikkunaa ja hokee rosoinen ja tuskaa tirskuva ääni murtuen:
”Ei, ei, ei… ”
Hän sieppaa lehden käytävän pöydältä ikkunan vierestä ja alkaa pieksää kaidetta ikkunan edessä. Murtunut puhe muuttuu vihan ja epätoivon sekaiseksi huudoksi. Mieshoitaja ryntää käytävälle ja astelee määrätietoisesti Matleena-tädin luo, ottaa tätä kädestä kiinni ja osoittaa ymmärrystä määrätietoisella, mutta lempeällä otteellaan.
Matleena luuhistuu ja itkee. Sirkku huomaa tärisevänsä ja tuntee kuristavan tunteen taas kurkussaan. Aivan kuin liina kiristäisi hänen kurkkuaan. Huoneen 177 ovi avautuu ja Raisa-mummo ilmestyy huoneen ovesta käytävälle. Hän sanoo:
” Sinne män… Sinne män eikä takasi ennee tule. Ei kärsi ennee… ” Mummon äänestä välittyy helpotus ja höperyys.
Hän rullailee itsensä räikyvän punaisella nahkaverhoillulla pyörätuolillaan Sirkun viereen.
”Mittee se tuo tuolla marisoo?” hän kysyy ja nostaa ruttuisen kätensä osoittaen Matleena-tätiä.
”Minä aenae haluan nyt tolokun kahvit! Suapko tiältä tolokun kahvia? hän vaatii ja punoo nyrkkiä tuolin käsinojaa vasten.
Sirkusta tuntuu, että hän voisi purskahtaa nauruun, oksentaa ja yhtyä Matleena-tädin raivoon yhtä aikaa. Sirkun puhelin alkaa soida.
Sirkku kaivaa soivan puhelimen nahkatakkinsa taskustaan ja katsoo näyttöä. Näytössä lukee tuntematon numero. Hän työntää puhelimen takaisin taskuunsa ja rasittuu pelkästä ajatuksesta, että joku soittaa. Sairaalan syöpäosaston käytävällä leijailee kalman tuoksu. Kuolemaa odottavat ja kituvat potilaat makaavat sängyissään odottaen kidutuksen loppumista. Sen näytelmän on Sirkkukin nyt omakohtaisesti nähnyt. Naishoitaja astelee Sirkun luo ja ojentaa nipun papereita. Hänen katseessaan välittyy pahoittelun ja osan oton myötätunto.
”Tässä ovat nyt kaikki. Teillä on hänen tavaransa siinä.” hän viittaa kassiin Sirkun jaloissa.
”Voimia ja jaksamista surutyöhön”. Sirkun kädet tärisevät, kun hän ottaa paperit ja tunkee ne paperikassiin muiden tavaroiden sekaan.
Edessä on suo jonka rämpimisestä hänellä ei ollut aavistustakaan vielä kuukausi sitten. Vastuu on yksin hänen.
”Kuollu on kuollu, lähetään nyt. Kahville pittä piästä tämän mummon!” mummo pyörittää punaisilla nahkahansikkailla tuoliaan kohti osaston ovea hänen musta kiiltävänahkainen käsilaukkunsa roikkuessa tuolin kahvassa.
Laukussaan mummo kuljettaa mukanaan puhelinta, avain nippua ja dosettia. Avaimista vain yksi avain käy tiettävästi mihinkään. Se käy hänen asuntonsa oveen. Lopuilla avaimilla onkin sitten ihan oma tarinansa. Laukussa on useampi laatikollinen salmiakkisisuja ja punainen kynsilakka sekä huulipuna. Sirkku ei ole koskaan nähnyt mummon putsaavan kynsiään, aina laitetaan vaan uutta lakkaa päälle. Myös muutamia puolijalokiviä kuuluu mummon kassivarustukseen.
Matleena-täti puristaa kaidetta ikkunan luona ja tuijottaa ulos. Hänen silmistään valuu kyyneleet ja huulet puristuvat vasten toisiaan leuka rutussa. Mieshoitaja taluttaa Matleenan Sirkun luo ja kysyy:
”Onko teille hakija tulossa?”
”On meille tulossa.” Sirkku vastaa ja katsoo tätiään, joka laahustaa epävarmoin askelin mummon perään kohti ovea.
”Lähdetään…” Sirkku sanoo ja kävelee Matleenan perään paperikassi kädessään.
Ala-aulassa Raisa-mummo kurvaa tuolillaan kahvilan tiskille, ottaa kahvin mukaansa ja haukkuu mennessään kahvin paskaksi ja huutaa myyjälle:
”Perkele oot sinäkii kyllä ihan viärässä paekassa töessä, saatana kun että työ ymmärrä mittään hyvän piälle! Toista se olj ranskassa! Mänkee sinne opettelmaan kahvilan pittoo perkele!”
Ulko-ovella odottaa musta farmari mallinen Bemari. Keke nousee autosta ja tulee mummon luo auttaakseen tätä.
”Eläpä hättäele. Otat sen laakun ensin siitä, anna tuolle eukolle se.” mummo määrää ja osoittaa Matleenaa. Matleena ei ymmärrä mitään ja kulkee kuin tsombi istumaan auton takapenkille.
Sirkku ottaa laukun, laittaa Matleenan oven kiinni ja kulkee toiselta puolelta istumaan autoon. Seurue autossa Keke palaa kuskin paikalle ja lähtee ajamaan. Yhtäkkiä Sirkku alkaa muistella aamupäivän tapahtumia.
”Haravoin pihaa ja äkkiä minut pysäytti jokin tuntematon, se oli kumma tunne. Huomioni kiinnittyi kuin naulittuna linnun lauluun joka kuului tallin päädyssä olevasta kuusesta. Olin aivan varma, että se on satakieli.
Ei niitä ikinä ollut aiemmin kuulunut. Minua alkoi itkettää ja tunsin, että nyt isä lähtee. Tiesin sen. Hän lauloi minulle. Sanoi, että muista tyttö laulaa. Laula sillä kauniilla äänelläsi, joka sinulle on annettu. Se on sinun juttusi se.” Sirkku muistelee ja tuijottaa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Autossa vallitseva hiljaisuus tuntuu painavalta Sirkusta. Hän kääntää radion päälle välttääkseen hiipivää ahdistustaan. Keke naksauttaa vilkun päälle ja kurvaa iltapäivä ruuhkasta rivitalon pihaan, jossa Raisa-mummo asuu. Sirkku kaivaa taskustaan tupakat, mutta tajuaa yhtä äkkiä ettei hän tädin ja mummon edessä voi polttaa. Hän työntää askin takaisin taskuunsa. Keke katsoo tytön toimintaa ymmärtävästi.
”No perskutrarallaa nythän sitä ollaan kotjpihassa. Voe voe… Nii se isäs aena samalla tavalla tähän ajoe.. Ee tule enne Make ee… ” Mummon ääni meinaa murentua, mutta hän rykäisee. ”Vuan nyt ee ennee koske ja on varmasti valosampoo siellä missee on! Aattakee pihalle minut!” mummo komentaa.
Keke nostaa mummon pyörätuolin auton tavaratilasta. Hän työntää tuolin selkein liikkein mummon ovelle ja auttaa Raisa-mummon tuoliinsa.
”Kiitos tuas Keke. Sinä se out aena yhtä kultanen, kun nämä minun tuolin pyörän vanteet. ” mummo tuumaa.
Sirkku laittaa mummon kassin tuolin kahvaan roikkumaan ja kassi heiluen mummo rullaa kohti talon ovea.
”Soeta sitten nii järjestettään ne haatajaeset!” hän huutaa mennessään. Sirkku nyökkää autossa.