BLOGI

MIKÄ ON PERHE? ONKO MINULLA SIIHEN OIKEUS?

Onko sinulla perhe? Millainen sinun perheesi on? Puolikuntoisena, toipilaana, silloin kun tuki ja läheisten saatavilla olo on välttämätöntä, todella näkee, millainen oma sosiaalinen elämän tilanne ja piiri on.

”Hei. Olen Eija Selina, 31 vuotias perheetön sinkku…” Ja itku tulee. Sana perheetön aiheuttaa suurta surua sydämessä. Aavistelen, että en ole ainut suomalainen, joka kokee surua omasta perheettömyyden kokemuksestaan. Toivon, että tämän artikkelin myötä voisin herättää lukijoissa jotain sellaista toivoa ja inspiraatiota, joka voisi auttaa meitä Suomalaisia voimaan paremmin, yhteisöllisemmin.

LAPSUUDEN PERHEEN SUURET OPETTAJAT

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista perhettä, jota autenttisesti, sydämestäni huomaan kaipaavani. Lapsena perheeni koostui suurimmista elämäni opettajistani dualismin kautta. Moni heistä oli minulle malli siitä, miten en halua elää enkä olla enkä antaa itseäni kohdella. Paljon myös sain sellaisia eväitä, joita olen vasta henkisen paranemiseni myötä aikuisena oppinut soveltamaan positiivisella tavalla omalla polullani. Lapsuuden perheeltäni sain myös paljon hyvää. Sain kokea ystävyyttä ja iloa. Sain huumoria ja rakkautta matkalleni.

TOIPILAANA OLO LAITTAA HUOMAAMAAN

Polvileikkauksen jälkeinen toipumisaika ja sairasloma ovat nostaneet pintaan näkyville ne epäkohdat perheeseen liittyvässä elämässäni, jotka ehdottomasti haluan parantaa ja muuttaa. Olen onnellinen ja kiitollinen, että minulla on äiti, jonka luona saan levätä ja toipua ja jonka kanssa koen aitoa yhteyttä. Olemme kasvaneet yhtämatkaa.

Kun piirrän kuvan omasta sosiaalisesta piiristäni niin huomaan, että kokemukseni on se, että ainoa ihminen oman ympyräni jälkeen on äiti. Sitten tulee seuraava ympyrä, jossa ovat lähimmät ystäväni, joiden koen olevan kuitenkin aika kaukana. Eivät he ole saatavilla silloin, kun tarvitsen. He ovat saatavilla joskus, kun ovat. Silloin, kun aikataulumme sattuvat sopimaan yhteen. He eivät ole perhe. Vaan ystäviä, joilla on omat perheensä, joihin minä en kuulu.

SURUA, VIHAA JA EPÄOIKEUDENMUKAISUUDEN TUNTEITA

Miksi minun elämässäni ei ole perhettä, jonka kokisin perheeksi? Koen vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ja surua sekä vihaa. Olen vihainen, että minulla on näin. Miksi heijastan tällaista tyhjiötä lähelleni, ympärilleni? Valtava suru ja pettymys ovat läsnä, kun huomaan tämän. Pettyneenä kysyn: ”Sairastanko edelleen vahvuutta, joka pitää lähipiirini tyhjänä?” Miten voin itseni parantaa tästä elämää niin valtavan paljon haittaavasta energiavärähtelystäni, joka pitää lähiympäristöni typötyhjänä? Mitkä ydinhaavat aiheuttavat tämän?

Miksi en osaa päästää ihmisiä lähelleni, en vieläkään, en näiden 7 vuoden kasvutöidenkään jälkeen. Olen vihainen, surullinen ja pettynyt. Silti tiedän, että minulla on kaikki työkalut tehdä parannus- ja kasvutyötä itsessäni, jotta tämä tilanne voi muuntua. Se tapahtuu, kun vain keskityn ja työstän oikeat asiat. Minulla on täysi oikeus, minulle kuuluu ja minä ansaitsen elämääni toivomani perheen.

TOIVOMUS PERHEESTÄ

Ketä nämä ihmiset sitten olisivat? Minä haaveilen perheestä, joka koostuu ihmisistä, jotka katselevat elämää samantapaisesta vinkkelistä kuin itse katselen. Perheeni olisi sellainen yhteisö, joka tukisi ja kannustaisi kaikilla tasoilla, niin energeettisesti kuin fyysisesti sen jäseniä OLEMAAN ja kasvamaan, paranemaan sellaisiksi autenttisiksi itsekseen kuin kukin sydämestään on ja heijastaa.

Perheyhteisö voisi koostua puolisosta, sielunsiskoista  ja -veljistä niin lapsista kuin aikuisista ja eläimistäkin. Lapsista, ikääntyneistä ja eläimistä huolehdittaisin yhteisvastuullisesti. Sillä ei ole minulle juurikaan enää merkitystä, olisivatko he fyysisiä sukulaisia vai eivät. Elämän arvot olisivat meillä yhtenevät. Tietoinen elämän tapa olisi yhteinen tapa elää. Keskinäinen syvä kunnioitus jokaisen polkua, tarpeita ja sydämentahtoa sekä valintoja kohtaan olisivat keskiössä. Luonto kotina ja äitimaan rakkaus ja yhteys sekä puhdas ravinto, sydämen kuuntelu ja sisäinen ohjaus elämän valinnoissa ja elämäntehtävän toteutuksessa olisivat tärkeimpänä.

Perheemme yleisilmapiiri olisi keveä, rakkaudellinen ja iloinen. Oman kehon kunnioitus ja liikunnan tarve täyttyisi usein yhteisten iloisten liikuntaharrastusten ja pelien merkeissä, usein luonnossa. Myös kaikenlainen taiteilu, musiikki ja käsityöt voisivat olla yhteistä puuhaa.  Perheyhteisömme olisi hyvin avoin ja rehellinen, jossa kaikki saisivat olla hyväksytysti juuri sellaisia kuin olisivat. Koska kaikki olisimme jo henkisesti siinä kohtaa kasvussa, että ymmärtäisimme oman vastuumme tunteistamme näin ollen osaisimme niitä myös tarvittaessa yhdessä työstää tietoisesti ja tuottaa näin parantavia kokemuksia itsellemme ja toisille.

YKSINÄISET YHTEEN

Me yksinäisyyden ja perheettömyyden kokemuksen jakavat olemme vertaisia toisillemme sukupuolesta, iästä tai rodusta riippumatta. Miten voisimme tulla yhteen ja muuttaa yksinäisyyttä yhteisyyden kokemukseksi? Miten sen tekisimme? Toivon kommentteja ja ajatuksia.

 

Kommentit ja keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *